Transition

Tuossa sohvalla istuessani, Reni sylissä nukkuen, minä illallista popsien mietin vaan, että eipä osattu YHTÄÄN kuvitella millaista elämä sitten on, kun siihen ilmestyy uusi ihmisalku, ei siis niin YHTÄÄN... ei kerta kaikkiaan voinut kuvitella, miten se pikku ihminen soluttautuu meidän elämän jokaiseen hetkeen ja kovin fyysisesti jopa! Tunnen selvästi sen transition, jossa me olemme nyt, kun Renistä alkaa oikeesti tulla enemmän ja enemmän ihminen, kun aluksi se oli "vain" vauva. Kohta me ollaan sit se oikea lapsiperhe, jossa sitä lasta pitää laittaa kuriin ja rakastaa alituisesti ja sille tulee oma tahto ja sen luonne tulee esiin enemmän ja enemmän, se uusi ihminen, jota me ei tunneta. Aikas ainutlaatuista aikaa tämä :) Tästä ei ole enää paluuta, ennen oltiin vaan parisuhde ja poikaystävä -meininkiä ja nyt ollaan lapsiperhe tästä hamaan tulevaan. Ei sitä voi tajuta, mutta hauskaa se on. Renin yleistyvät hymyt saa itsellekin niin hymyn naamalle, ettei mitään sille mahda! Tätä tää ny on!

Ja se vielä on ollut mielessä, että senkin takia naamakirja on kivempi, kun siellä ihmiset kommentoi ja kommunikoi toistensa kanssa ja kun jotain kirjoittaa, usein saa vastakaikua, vastalauseita ja myötäilyjä tai mitä vaan siltä väliltä ja ulkopuolelta... ja tänne kirjoittaminen ja kommentointi tuntuu olevan isomman kynnyksen takana ja täällä mä sit vaan yksinäni kirjoottelen... tylsää... hmmm... ehkä mun pitäis kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaa, selvästikin! No - mä yritän, vaiks ens kerralla - tai sitä seuraavalla! ;)

Uniikki?

Se on kuulkaas vaan niin, että naamakirjaan olis niin paljon helpompi kirjoitella aatoksiaan kuin tänne blogiin... ku tää pitää erikseen avata ja kirjautua ja asennoitua, että tää on nyt blogi ja pitää kirjoittaa jotain järkevää, toisin ku feisbuukkiin :) Mut nyt mä sen vaan haluisin sanoa, että olen miettinyt, kuinkakohan uniikki tuo meidän Reni oikein on? Kun on vain yks vauva, eikä muista tiedä! Että nukkuuks muidenkin vauvat silmät auki ja venytteleekö muidenkin vauvat silleen söpösti, että selkä on ihan kaarella, jalat koukussa ja pää kurottaa kauas taakse niin että se näyttää ihan S-kirjaimelta... Mut aikas söpö se on toi meirän Reni <3 Että mikäs tässä on sitä hoitaessa, vaikkei se koskaan nuku silloin, kun mä tahtoisin ja kitisee just silloin kuin vois maksaa maltaita, jos sais ottaa puolen tunnin torkut täydessä hiljaisuudessa! Ja onhan se elämä nyt kyllä sellaista, että kaikkien lastellisten kanssa - oli ne sitten 80 tai 20 vuotiaita - vois jutella loputtomasti vauvajuttuja, miten ne on syntyneet ja nukkuneet ja oppineet sitä ja tätä ja miten usein syöneet ja mitä syöneet ja sitä ja tätä ja blaa blaa blaa tuntikaupalla... että siinä saa olla itseään muistuttelemassa milloin missäkin, että muistathan Marjanen, että on muutakin elämää, mistä voi myös keskustella :D Mut on se vaan sit niin, että kun kaikki vauvat on niin erilaisia, että siks sitä haluaa vertailla kaikkia kokemuksiaan muiden kanssa ja tietysti sitä aina sit saa vinkkejä ja aatoksia, miten toimia oman vauvan kanssa ja varmistusta siitä, että hoitaa sitä vauvaa "oikein"... kaikkeen se vauvajuttujen jutteleminen auttaa, ettei se ole pelkästään sitäkään, että vauvasta on aina helppo jutella ja sit jää taustalle se, että mitä niille ihmisille oikeesti kuuluu, mikä ilmiö tietysti on joskus havaittavissa, sekin. Mut on se vaan kuitenkin niin iso asia olla äiti, niin isot tunteet, uudet ja ihmeelliset tunteet, että kyllä siitä riittää paljon puhuttavaa vielä pitkäksi aikaa <3 Mutta lupaus on edelleen voimassa, jos lähipiiristä alkaa tuntua, etten muusta osaa enää puhua, niin ei muuta ku potkua persiille vaan!!! Ja lujaaaa!!!!

Hiljaa hyvä tulee :)

Arvoisat lukijat!

Tänään tahdon kertoa, että olen edistynyt uudessa työpaikassani :) Ja tämähän on oikein hauskaa tämä työ. Olen oppinut ymmärtämään, että pienen vauvan elämä on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin uuden äidin, joten empatian määrä on nyt kohdallaan ja usein Deniz rauhoittuu ihan vaan sylissä siihen, kun sille kertoo tästä rakkaudesta häntä kohtaan ja kertoo ymmärtävänsä, miten vaikeaa varmasti on, jos masuun sattuu tai jos on tautinen väsy, mutta nukkumatti on jossain japanissa jo laittamassa siellä vauvoja yöunille, eikä ehdi järjestelemään meidän pohjolan vauvojen päiväunia kiireissään! Siis kivaa tää työ on ja olen kiitollinen, että mut on tähän hommaan nyt just valittu. Tulevaisuudesta ei tiedä erkkikään, onko kellään töitä vuoden päästä saati kahden... ja kun miettii vielä eteenpäin, ei ole pienen pienintäkään aavistusta, missä me ollaan 20 vuoden kuluttua, kun Denisin parta kasvaa jo vauhdilla ja typyt pörrää ympärillä... mutta sitä kai tää nykymaailma on! Tai kuten siskoni huomautti eilen, niin olisihan mahdollista ollut suuntautua jo alunperin vakaimmille raiteille ja hommata itselleen opettajan virka... mutta sitten taas en olis nyt just tässä missä olen ja tässä on niin kivaa ja repussa niin paljon eväitä, että tämä epätietoisuus on vaan otettava kaveriksi ja elettävä yhdessä. Ja aina mulla on ollut sellainen tutina, että kuka töitä haluaa, se kyllä niitä saa! Eikä pidä miettiä, pitääkö se paikkansa myös sitten, kun mittarissa on 50 vuotta.

Denizkin muuttuu joka päivä niin lujaa vauhtia, ettei tässä ehdi tulevaisuutta murehtimaan! Ihmettelen vaan luontoa ja sitä, miten ihan uusi uniikki heppu nimeltä Deniz Ahti onkaan voinut ilmestyä kuin tyhjästä tämän maan päälle! Lentolippuja Turkkiin ollaan ostamassa kai tänään... tai lähipäivinä, sitten vasta mielenkiintoinen reissu alkaakin, sekin aivan uniikki ja uskomaton!

No, nyt hop hop siivoamaan kotia, kun lammas nukkuu... ja sitten oikeutetusti kaverin kanssa vähän kiertämään kauppoja, koska vain 5 % mun vaatteista on tällä hetkellä käyttökelpoisia... argh!!! Housut ei mee jalkaan ja paidoilla ei voi imettää... eli on siis PAKKO shoppailla, voi harmi :)

Oikein hyvää loppuelokuuta täältä Kellonsoittajan vauvahautomosta!

Bedwire

Vihdoin tuli taas hetki ihan puhdasta rauhaa tähän taloon ja pääsen raapustamaan aatoksia tähän. Otsikko viittaa siihen, että jos vain vois aivot yhdistää sängystä suoraan blogiin, niin olis tullut monta juttua kirjoitettua sillä välin, kun pikkuherra syöpöttelee! Mutta ei kun ei, nyt pitää vaan yrittää muistella edes jotain aatoksia, jotka olisin halunnut kirjoittaa näinä ensimmäisinä viikkoina, mutta en kirjoittanut.

Nonni ja tietenkään ei mitään muistu mieleen, sen olen kyllä huomannut, että aivoista ei ole oikein mihinkään näinä aikoina, mutta ei se haittaa... kyllä näillä vauvaa hoidetaan ja se kai on se pääasia, josta mulle maksetaankin :) Vielä ei pikku lampaalla ole minkään valtakunnan rytmiä, joten eletään ns. tisusta suuhun -aikakautta. Sain lainattua kivoja kirjoja paljon, mutta en vielä ole löytänyt aikaa lukea niitäkään, koska nukkumatti tulee aina hakemaan mut treffeille, kun imetän sängyssä... mutta kyllä senkin aika vielä koittaa, sitten lähtee Leena Lehtolaiset, Jari Tervot ja Eppu Nuotiot kohti mun silmiä!

Mutta kuulkaas, on se vaan sitten kiva olla mammalomalla... jotain ihan muuta! Nyt rauha loppui, kun serkun syliin nukutettu Deni heräs... mut sit mä laitoin sen kantoliinaan ja tässähän se on tyytyväisenä oloonsa herran kukkarossa! Nyt kun lämpötila on kotona laskenut muutaman asteen, taidan ruveta käyttämään tätä kantoliinaa päivittäin, tässähän mä saan oman elämän: voin alkaa kokata ja siivota, ainakin alkaa pohtimaan ko. toimiin ryhtymistä :)

Ja nyt niitä toimia sitten heti tulikin, ruuanlaittoon mars!

Hän on syntynyt!!!

Nonni, mitäs sitä turhia enempää spekuloimaan, millaista on olla äiti ja mitä kaikkea voi tai ei voi tehdä, kun on lapsia. Nyt alkoi nimittäin se testiosio, elävä elämä, korjaan: elävä lapsiperhe-elämä! Ensivaikutelmat pakahduttavat sydämen ja päiviin mahtuu paljon naurua ja kyyneleitä onnesta! Mä koetan pitää naamabaarin vähemmillä vauvahehkutuksilla ja hehkuttaa täällä, koska perustinkin tämän blogin juuri sitä varten :)

Niin, ensimmäiset kaksi viikkoa Deniz tosiaan vain nukkui ja söi ja välillä hiukan raotti silmiään, jotta näki, ketä kaikkia tuttuja kaukaa ja läheltä on tullut minäkin päivänä toivottelemaan hyviä asioita Deniksen elämän polulle ja ihmettelemään, miten arabi on osannut tehdä blondin vauvan! Näinä aikoina ei juuri itkua näkynyt eikä kuulunut ja melkein joka ilta piti tirauttaa parit kyyneleet, kun nukkuva Deniz on vaan niin kallis aarre.

Kahden viikon isyysloma kuitenkin loppui maanantaina ja heti anivarhain maanantaiaamuna neljältä Deniz keksi, että mähän voin myös ihan hyvin natista näin yöllä ja haluta mielinmäärin vaikka maitoa ja ilmakuplien poistoa sylihoidossa... Eilisen yön isä sitten nukkuikin aamuyön korvatulppien kanssa, koska sama peli jatkui. Olin maanantaina ihan hämilläni, että mitä tää nyt on, kun en ehdi edes syödä, vaikka jääkaappi on täynnä ruokaa... mut sit se nukkui taas kuin enkeli iltapäivän ja illan ja mun maitotonkit pursuili yli äyräiden, kun pikkulammas oli koko aamupäivän kinunnut lisää maitoa... ehkä mun selvästi pitäis ottaa sitä jemmaan illalla ja antaa sitten päivällä, kun mikään ei riitä, jos herra ei kerta osaa syödä tasaisemmin!!!

Mutta mikäs mulla on maata päivät sängyssä ja lukea kirjaa, ei huolet paina eikä pollakaan rasitu!

Nyt se taas huomas, että karkasin sen vierestä pois, joten pitää kiiruhtaa takaisin. Illalla on sitten sitä omaa aikaa, nam :)

Kesä on alussa

Okei, mä myönnän, että oon jo alusta asti laiska äiti-blogaaja, mutta pääasia, että joskus pääsee purkamaan aatoksiaan tänne. Mä olen vannonut jättäväni naamakirjan rauhaan kaikelta vauva ja äitiys -ylistyksiltä rakkaudenosoituksena halusta tai haluttomasti lapsettomia ystäviäni kohtaan! Ja tätä formaattiahan ei tartte kenenkään lukea, jos ei kiinnosta :) Tosin muutamia sellaisia blogeja seuranneina, jotka ei kiinnostaneet, huomasin, että tylsänä työpäivänä sitä koukuttuu jopa huonoon blogiin :D

Nyt on enää vain 7 viikkoa laskettuun aikaan, massu on iso ja Deniz pyörii siellä aivan hurjana ja tekee banaanipotkujaan... toivottavasti ne eivät ylly, kun huomenna alkaa kuuluisat mm-kisat ;) Hauskaahan tämä odottaminen... yli kaiken olen nauttinut paremmasta verenkierrostani. Se on kerta kaikkiiaan antanut aivan uusia ulottuvuuksia mun pukeutumiseeni :D Näkisitte vaan mikä fashion lady mä oon nykyään ja työkaverit vaan pyörittelee silmiään, että mitä mulle on tapahtunut. VAIKKA kaiken avain on vain se, että biocityssä on aina niin helevetin kylymä, ettei siellä voi pitää mitään kivoja vaatteita tai ainakin ne pitää peittää heti töihin tultua kaikenlaisilla talviturkeilla! Ni... en tiedä millä saisin pysyvästi kuumemmin kiertävän veren, että vois jatkossakin nauttia kivoista vaatteista, joita kaappi on pullollaan??? Auttaisko kenties Viagra???

Tänään meen ekaa kertaa rakkaan terapeuttini hoteisiin täyttämään pääni positiivisista mielikuvista synnytykseen liittyen. Mitään valmennustahan ei Suomen Turku enää tarjoa, leikkaukset ovat viuhuneet. Tarttee ite sentään käydä tsekkaamassa, mille ovelle sitten mennään Tyksiin koputtelemaan, kun sen hetki tulee :) Niin jos satutaan olemaan Turussa. Eilen jo Pori Jazzin mainostäti kaupungilla mainosti Porin sairaalaa, että jos oon vielä yhtenä kappaleena, niin hyvin voi mennä jazzeille, kun on hyvä sairaala lähellä :)

Hiiiii... on se vaan jännää, että mun mahassa on IHMINEN... sitä ei voi käsittää ei sitten millään! Tämä asia mielessä pyörii jokainen päivä, eikä siitä eroon pääse... mutta innolla siihen sit tutustuis, kun se uskaltaa ulos tulla :) Jännäää!!!!

Ihanaa ja aurinkoista kesää, sitä on ainakin täällä meidän ympyröissä paljon ja siitä nautitaan täysin rinnoin ja massuin :D

Brasiliaan massua kasvattamaan

Nyt kun tuhkapilvet ei paasta kotiin, niin voin hetkeksi istahtaa koneelle ja kirjoitella kaikkia massuaatoksia, joita kolmen viikon aikana on tullut taalla Brasiliassa :)

Ensinnakin matka tanne oli jo erilainen... mulla ei koskaan ole ollut lentopelkoa, mutta jostain aivojen perukoista sain sellaisenkin kehitettya, kaikkea se loinen massussa saa aikaan! Toinen pelko oli tietysti veritulppa, jonka tuloa jopa laakari manas, joten vahemmastakin kolottavat jalat pisti pelkokerrointa mieleen. Mutta mitaan jarkeahan siina ei ole, en ma edelleenkaan voi sen enempaa kuolemaa valttaa kuin ennenkaan, joten mita turhia murehtia :)

Rasiassa on ollut hyvin historiallisia aikoja, bebe massussa on saanut kokea historialliset sateet ja tulvat Riossa ja kaksi erittain supistusrikasta mahtavaa jalkapallomatsia suurenmoisella Maracanan stadionilla!!! Ja voi sita mekkalan maaraa varsinkin viimeisessa finaaliottelussa, mitenkohan Deni-boy ikina tottuu siihen hiljaisuuteen Suomessa, kun taalla on kaikenlaista rytmia ja metelia siella ja taalla :)

Meressa uiminen ja aalloissa pomppiminen on myos ollut hauskaa ja ollaan yhdessa mietitty, milta se mahtaa sinne mahaan tuntua... etta onko se niinkuin laitettais meidat ensin muovipussiin, joka on taynna vetta ja sitten heiluteltais sita pussia meressa, vai milta ihmeelta se mahtaa tuntua. Ei auta muu kuin kysya sit kun herra syntyy :)

Yksi erittain mielenkiintoinen pointti on tullut myos esille taalla liittyen massuasukin kuuloon, kun kaikkialla sanotaan, etta sille pitaa laulaa ja jutella, mutta miten hyvin se voi kuulla muiden aanet ulkopuolelta, kun eihan mekaan kuulla juuri mitaan, jos joku yrittaa puhua meille veden alla!!! Mun aani sille varmaan kantautuu luita ja ytimia myoden, mutta enta muiden??? Niinpa Brasilian tati on ottanut loistavan linjan ja huutaa sille selkosuomea :D Baba-E myos koetti puhua sille veden alla meressa, mutta siita ei tainnut tulla oikein mitaan, mutta olivatpa samalla tasolla ainakin, ylta paalta vedessa :)

Brasiliassa on suorastaan loistavaa olla raskaana, koska KAIKKIALLA on erikseen jonot raskaille ja vanhuksille, eli missaan ei tartte jonottaa, ei edes supermarketissa, jossa KAIKKI ostaa aina kuukauden ostokset kerralla ja joka iikan karryt pursuilee tayteyttaan!!! Ja bussissa ja metrossa paasee aina istumaan ja vessaan paasee mita hienoinpiin hotelleihin Ipanemalla... hotelleihin, joiden kraanat muistuttaa enemman Caribian vesihierontalaitetta minikoossa! Tietenkaan ei sovi unohtaa tata aurinkoa ja kaikki miljoonia hedelmia, joiden vitamiinit varmaan tekee hyvaa massuasukille, joten ei tama vallan huono idea ollut lainkaan tulla tanne, vaikkei pois paastakaan :)

Terveisia palajon aurinkoisesta, kaoottisen toimivasta ihanasta Riosta, jossa joka puolella on merta ja vihreaa! Tulkaa ihmeessa tanne, suosittelen taydella sydamella Pousada Goyeenaa aivan sokeritoppavuoren kyljessa!

Huoli

Se on hassua, että vaikka kuinka olen koko raskauden ajan taistellut huolia vastaan, joskus ne aina pääsevät yllättämään aivan nurkan takaa. Nyt kun se poika siellä jo liikkuu monta kertaa päivässä, tajusin eilen illalla kesken opetuksen, että onkohan se koko päivänä liikkunut mihinkään... Sit mä tungin väkisin huolen taskuun ja odotin vaan innolla, että pääsee kotiin makaamaan sohvalle, jolloin usein vauveli keksii alkaa treenailemaan uusia kärrynpyöriä... pitkään se oli kuitenkin paikallaan, kunnes tuli taas tuttu potku mahaan ja huoli pääsi pois! Mutta pitää kyllä olla niin onnellinen, ettei ole ollut mitään lisävaivoja, jotka väkisinkin synnyttäisivät sen huolen, vaikka huolesta ei kyllä ole mitään apua mihinkään, mä EN voi tehdä hölkkäsen pöläystä parantaakseni massuasukin oloja, sen on vaan tyydyttävä siihen palveluun, mikä mun mahassa on - ruokaa tulee ja vettä, that's it! Ja jos se ei riitä, niin sille mä en mahda mitään, vaikka miten kierisin huolissa!!!

Kuinka monta lasta?

Unohdin kirjoittaa, että tein juuri huvikseni yhden vauva-sivuston sivuilla testin, että kuinka monta lasta saan. Sain testin tulokseksi:

"Hankit ehkä yhden lapsen. Tai ehkä ostat sittenkin koiran."

Ja tämä kuvastaa juuri sitä, että JOTTA voi hankkia lapsia, pitää vaan kerta kaikkiaan rakastaa elämää VAIN lasten kanssa ja haluta elämäänsä vain lapsiperhe-elämää, eikä mitään muuta! Ei siis saa haluta pätkääkään omaa aikaa, eikä miettiä mitään muuta asumisvaihtoehtoa kuin omakotitaloa maalta ja ehdottomasti on unohdettava kaikki muut työt ja himoittava kotiäitiyttä. Että näin, tarkoituksenani siis säilyttää elämässä muitakin vaihtoehtoja perheyteen ja äitiyteen kuin tuo yllämainittu - ja jos se ei ole mahdollista, niin sit lähetetään lapset Turkkiin ja hankitaan itse yks villakoira, siinä se!

Tärkeintä pysyä elämän kelkassa

No nyt alkaa kuulua täältä koto-Suomestakin sitten ploki-uutisia! Ajattelin, että tässäpä oiva tilaisuus testata voiko sitä "pysyä ihmisenä" sen jälkeekin, kun tulee äidiksi. Niinpä kirjoittelen tänne ajatuksia ennen ja jälkeen ja heijastelen sisälmyksistäni, mikä muuttuu ja tarkemmin vielä mikä muuttuu pakosta, mikä omasta halusta ja minkä ei pidä muuttua elämässä! Itse olen ainakin hiljaa mielessäni sortunut monta kertaa päivittelemään, miten lapsiperheiden elämästä tulee niin perin rajallista, että nyt sitten alkaa tämä testi itselle! Katsotaan, kuka sitten päivittelee!!!

Nythän siis on niin, että olen raskauden puolessa välissä, joten nelisen kuukautta on vielä aikaa H-hetkeen heinäkuun lopulla. Viimeinen "vapauden" retki Rio de Janeiroon koittaa reilun viikon kuluttua ja sitten onkin jäljellä enää viimeiset ponnistelut töissä, jotta CV:stä tulee uhkea ja pitkä... jolla sitten voi tulevaisuudessa tehdä, mitä haluaakaan!

Tähän asti normaali elämä on sujunut aikas normaalisti. Totta kai se on peri hassua, että nyt tuolla mahassa on joku pieni poju, joka potkii vähän väliä, mutta eipä se vielä ainakaan ole ottanut minua mukaansa ja estänyt ihan normaalia kanssakäymistä ystävien ja työkamujen kanssa. Vielä pystyn olemaan kiinnostunut ulkomaailmastakin :D

Toisaalta tähän blogiin on juuri tarkoitus laittaa niitä ajatuksia, jotka liittyvät raskauteen ja sit siihen vauvaelämään myöhemmin, joten ehkä näistä jutuista tulee loistamaan jokatapauksessa "ei tollakaan naisella ole elämässään enää mitään muuta" -ajatus. Mutta katsotaan sitä sitten myöhemmin. Tietysti täällähän on parasta mainostaa niitä kaikkia touhuja, mitä edelleen voi tehdä, vaikka oliskin joku vauva repussa menossa mukana. Tai sit mä vaan pesiydyn, mistäs sen tietää!

Nyt mä jokatapauksessa jatkan ihan tavallisia töitä, että pääsen sinne loma piaaaaan!!! Poika potkikoot miten paljon vain, mä kirjoitan artikkelia :)