Puolen vuoden sisäistäminen...

Jihaaa täällä ollaan :) Vihdoin koitti aika, että saavutin jonkin sisäisen virstanpylvään tällä sisäisellä matkallani äidiksi. Nyt voin sanoa, että kyllä mä olen äiti :) Deni on jo puoli vuotta ollut elämän pyörteissä ja siitä on tullut ihminen! On ollut tosi vaikea tarttua "kynään" tästä aiheesta, kun ei oikein ole itsekään ymmärtänyt, että mitä tapahtui... vuosi sitten Deni oli pienen pieni masussa ja häntä tuskin huomasi ja nyt hänet kyllä huomaa... jos ei muuten, niin miehekäs huuto kuuluu jostain, tällä hetkellä tuolta olkkarin lattialta :) Onhan tässä elämä tullut haasteelliseksi, aikaa itselle ja parisuhteelle on todellakin vaikea löytää! Viikot varsinkin menee niin touhukkaasti ja mies on aikas vähän kotona... ja sit viikonloppuna on ihana ottaa rennosti... joten se, että pääsee miehen kanssa kahdestaan jonnekin vaatii taas aktiivisuutta järjestää aikatauluja, joten se on usein jäänyt! No onpa siitä nautittu senkin edestä ne muutamat kerrat, mutta ehdottomasti se on asia, missä olen pettynyt itseeni... koska muuten mun elämä on vain tätä äitiyttä, mikä on tietysti ihanaa, mutta jotenkin tuntuu, että sitä haluaa olla hetkittäin myös sitä mitä oli ennen!

Nukkumaanmenorutiinit sain kasaan ennen puolta vuotta ja tajusin, että sen olis voinut aloittaa paljon aikaisemmin, mut jotenkin sitä vaan ajatteli, ettei Deni sellaisista mitään olis tajunnut... mutta jälkeenpäinajateltuna, olishan se :) No pääasia, että nukkumaanmeno on nyt suht vaivatonta kaikille :) Vähän pitää menoista karsia, mutta toisaalta pitää aina muistaa, että kun viikolla rutiinit on hyvin kasassa, sujuu se nukkuminen ihan ok, jos viikonloppuna onkin vähän eri ajat tai paikat :) Kyllä elämä jatkuu Denin kanssakin :) Hetkittäin vähän hankalampana, mutta on se vaan niin hauskaa ja mielenkiintoista suurimman osan ajasta, että kaiken vaivan väärti on!

Transition

Tuossa sohvalla istuessani, Reni sylissä nukkuen, minä illallista popsien mietin vaan, että eipä osattu YHTÄÄN kuvitella millaista elämä sitten on, kun siihen ilmestyy uusi ihmisalku, ei siis niin YHTÄÄN... ei kerta kaikkiaan voinut kuvitella, miten se pikku ihminen soluttautuu meidän elämän jokaiseen hetkeen ja kovin fyysisesti jopa! Tunnen selvästi sen transition, jossa me olemme nyt, kun Renistä alkaa oikeesti tulla enemmän ja enemmän ihminen, kun aluksi se oli "vain" vauva. Kohta me ollaan sit se oikea lapsiperhe, jossa sitä lasta pitää laittaa kuriin ja rakastaa alituisesti ja sille tulee oma tahto ja sen luonne tulee esiin enemmän ja enemmän, se uusi ihminen, jota me ei tunneta. Aikas ainutlaatuista aikaa tämä :) Tästä ei ole enää paluuta, ennen oltiin vaan parisuhde ja poikaystävä -meininkiä ja nyt ollaan lapsiperhe tästä hamaan tulevaan. Ei sitä voi tajuta, mutta hauskaa se on. Renin yleistyvät hymyt saa itsellekin niin hymyn naamalle, ettei mitään sille mahda! Tätä tää ny on!

Ja se vielä on ollut mielessä, että senkin takia naamakirja on kivempi, kun siellä ihmiset kommentoi ja kommunikoi toistensa kanssa ja kun jotain kirjoittaa, usein saa vastakaikua, vastalauseita ja myötäilyjä tai mitä vaan siltä väliltä ja ulkopuolelta... ja tänne kirjoittaminen ja kommentointi tuntuu olevan isomman kynnyksen takana ja täällä mä sit vaan yksinäni kirjoottelen... tylsää... hmmm... ehkä mun pitäis kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaa, selvästikin! No - mä yritän, vaiks ens kerralla - tai sitä seuraavalla! ;)

Uniikki?

Se on kuulkaas vaan niin, että naamakirjaan olis niin paljon helpompi kirjoitella aatoksiaan kuin tänne blogiin... ku tää pitää erikseen avata ja kirjautua ja asennoitua, että tää on nyt blogi ja pitää kirjoittaa jotain järkevää, toisin ku feisbuukkiin :) Mut nyt mä sen vaan haluisin sanoa, että olen miettinyt, kuinkakohan uniikki tuo meidän Reni oikein on? Kun on vain yks vauva, eikä muista tiedä! Että nukkuuks muidenkin vauvat silmät auki ja venytteleekö muidenkin vauvat silleen söpösti, että selkä on ihan kaarella, jalat koukussa ja pää kurottaa kauas taakse niin että se näyttää ihan S-kirjaimelta... Mut aikas söpö se on toi meirän Reni <3 Että mikäs tässä on sitä hoitaessa, vaikkei se koskaan nuku silloin, kun mä tahtoisin ja kitisee just silloin kuin vois maksaa maltaita, jos sais ottaa puolen tunnin torkut täydessä hiljaisuudessa! Ja onhan se elämä nyt kyllä sellaista, että kaikkien lastellisten kanssa - oli ne sitten 80 tai 20 vuotiaita - vois jutella loputtomasti vauvajuttuja, miten ne on syntyneet ja nukkuneet ja oppineet sitä ja tätä ja miten usein syöneet ja mitä syöneet ja sitä ja tätä ja blaa blaa blaa tuntikaupalla... että siinä saa olla itseään muistuttelemassa milloin missäkin, että muistathan Marjanen, että on muutakin elämää, mistä voi myös keskustella :D Mut on se vaan sit niin, että kun kaikki vauvat on niin erilaisia, että siks sitä haluaa vertailla kaikkia kokemuksiaan muiden kanssa ja tietysti sitä aina sit saa vinkkejä ja aatoksia, miten toimia oman vauvan kanssa ja varmistusta siitä, että hoitaa sitä vauvaa "oikein"... kaikkeen se vauvajuttujen jutteleminen auttaa, ettei se ole pelkästään sitäkään, että vauvasta on aina helppo jutella ja sit jää taustalle se, että mitä niille ihmisille oikeesti kuuluu, mikä ilmiö tietysti on joskus havaittavissa, sekin. Mut on se vaan kuitenkin niin iso asia olla äiti, niin isot tunteet, uudet ja ihmeelliset tunteet, että kyllä siitä riittää paljon puhuttavaa vielä pitkäksi aikaa <3 Mutta lupaus on edelleen voimassa, jos lähipiiristä alkaa tuntua, etten muusta osaa enää puhua, niin ei muuta ku potkua persiille vaan!!! Ja lujaaaa!!!!

Hiljaa hyvä tulee :)

Arvoisat lukijat!

Tänään tahdon kertoa, että olen edistynyt uudessa työpaikassani :) Ja tämähän on oikein hauskaa tämä työ. Olen oppinut ymmärtämään, että pienen vauvan elämä on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin uuden äidin, joten empatian määrä on nyt kohdallaan ja usein Deniz rauhoittuu ihan vaan sylissä siihen, kun sille kertoo tästä rakkaudesta häntä kohtaan ja kertoo ymmärtävänsä, miten vaikeaa varmasti on, jos masuun sattuu tai jos on tautinen väsy, mutta nukkumatti on jossain japanissa jo laittamassa siellä vauvoja yöunille, eikä ehdi järjestelemään meidän pohjolan vauvojen päiväunia kiireissään! Siis kivaa tää työ on ja olen kiitollinen, että mut on tähän hommaan nyt just valittu. Tulevaisuudesta ei tiedä erkkikään, onko kellään töitä vuoden päästä saati kahden... ja kun miettii vielä eteenpäin, ei ole pienen pienintäkään aavistusta, missä me ollaan 20 vuoden kuluttua, kun Denisin parta kasvaa jo vauhdilla ja typyt pörrää ympärillä... mutta sitä kai tää nykymaailma on! Tai kuten siskoni huomautti eilen, niin olisihan mahdollista ollut suuntautua jo alunperin vakaimmille raiteille ja hommata itselleen opettajan virka... mutta sitten taas en olis nyt just tässä missä olen ja tässä on niin kivaa ja repussa niin paljon eväitä, että tämä epätietoisuus on vaan otettava kaveriksi ja elettävä yhdessä. Ja aina mulla on ollut sellainen tutina, että kuka töitä haluaa, se kyllä niitä saa! Eikä pidä miettiä, pitääkö se paikkansa myös sitten, kun mittarissa on 50 vuotta.

Denizkin muuttuu joka päivä niin lujaa vauhtia, ettei tässä ehdi tulevaisuutta murehtimaan! Ihmettelen vaan luontoa ja sitä, miten ihan uusi uniikki heppu nimeltä Deniz Ahti onkaan voinut ilmestyä kuin tyhjästä tämän maan päälle! Lentolippuja Turkkiin ollaan ostamassa kai tänään... tai lähipäivinä, sitten vasta mielenkiintoinen reissu alkaakin, sekin aivan uniikki ja uskomaton!

No, nyt hop hop siivoamaan kotia, kun lammas nukkuu... ja sitten oikeutetusti kaverin kanssa vähän kiertämään kauppoja, koska vain 5 % mun vaatteista on tällä hetkellä käyttökelpoisia... argh!!! Housut ei mee jalkaan ja paidoilla ei voi imettää... eli on siis PAKKO shoppailla, voi harmi :)

Oikein hyvää loppuelokuuta täältä Kellonsoittajan vauvahautomosta!

Bedwire

Vihdoin tuli taas hetki ihan puhdasta rauhaa tähän taloon ja pääsen raapustamaan aatoksia tähän. Otsikko viittaa siihen, että jos vain vois aivot yhdistää sängystä suoraan blogiin, niin olis tullut monta juttua kirjoitettua sillä välin, kun pikkuherra syöpöttelee! Mutta ei kun ei, nyt pitää vaan yrittää muistella edes jotain aatoksia, jotka olisin halunnut kirjoittaa näinä ensimmäisinä viikkoina, mutta en kirjoittanut.

Nonni ja tietenkään ei mitään muistu mieleen, sen olen kyllä huomannut, että aivoista ei ole oikein mihinkään näinä aikoina, mutta ei se haittaa... kyllä näillä vauvaa hoidetaan ja se kai on se pääasia, josta mulle maksetaankin :) Vielä ei pikku lampaalla ole minkään valtakunnan rytmiä, joten eletään ns. tisusta suuhun -aikakautta. Sain lainattua kivoja kirjoja paljon, mutta en vielä ole löytänyt aikaa lukea niitäkään, koska nukkumatti tulee aina hakemaan mut treffeille, kun imetän sängyssä... mutta kyllä senkin aika vielä koittaa, sitten lähtee Leena Lehtolaiset, Jari Tervot ja Eppu Nuotiot kohti mun silmiä!

Mutta kuulkaas, on se vaan sitten kiva olla mammalomalla... jotain ihan muuta! Nyt rauha loppui, kun serkun syliin nukutettu Deni heräs... mut sit mä laitoin sen kantoliinaan ja tässähän se on tyytyväisenä oloonsa herran kukkarossa! Nyt kun lämpötila on kotona laskenut muutaman asteen, taidan ruveta käyttämään tätä kantoliinaa päivittäin, tässähän mä saan oman elämän: voin alkaa kokata ja siivota, ainakin alkaa pohtimaan ko. toimiin ryhtymistä :)

Ja nyt niitä toimia sitten heti tulikin, ruuanlaittoon mars!

Hän on syntynyt!!!

Nonni, mitäs sitä turhia enempää spekuloimaan, millaista on olla äiti ja mitä kaikkea voi tai ei voi tehdä, kun on lapsia. Nyt alkoi nimittäin se testiosio, elävä elämä, korjaan: elävä lapsiperhe-elämä! Ensivaikutelmat pakahduttavat sydämen ja päiviin mahtuu paljon naurua ja kyyneleitä onnesta! Mä koetan pitää naamabaarin vähemmillä vauvahehkutuksilla ja hehkuttaa täällä, koska perustinkin tämän blogin juuri sitä varten :)

Niin, ensimmäiset kaksi viikkoa Deniz tosiaan vain nukkui ja söi ja välillä hiukan raotti silmiään, jotta näki, ketä kaikkia tuttuja kaukaa ja läheltä on tullut minäkin päivänä toivottelemaan hyviä asioita Deniksen elämän polulle ja ihmettelemään, miten arabi on osannut tehdä blondin vauvan! Näinä aikoina ei juuri itkua näkynyt eikä kuulunut ja melkein joka ilta piti tirauttaa parit kyyneleet, kun nukkuva Deniz on vaan niin kallis aarre.

Kahden viikon isyysloma kuitenkin loppui maanantaina ja heti anivarhain maanantaiaamuna neljältä Deniz keksi, että mähän voin myös ihan hyvin natista näin yöllä ja haluta mielinmäärin vaikka maitoa ja ilmakuplien poistoa sylihoidossa... Eilisen yön isä sitten nukkuikin aamuyön korvatulppien kanssa, koska sama peli jatkui. Olin maanantaina ihan hämilläni, että mitä tää nyt on, kun en ehdi edes syödä, vaikka jääkaappi on täynnä ruokaa... mut sit se nukkui taas kuin enkeli iltapäivän ja illan ja mun maitotonkit pursuili yli äyräiden, kun pikkulammas oli koko aamupäivän kinunnut lisää maitoa... ehkä mun selvästi pitäis ottaa sitä jemmaan illalla ja antaa sitten päivällä, kun mikään ei riitä, jos herra ei kerta osaa syödä tasaisemmin!!!

Mutta mikäs mulla on maata päivät sängyssä ja lukea kirjaa, ei huolet paina eikä pollakaan rasitu!

Nyt se taas huomas, että karkasin sen vierestä pois, joten pitää kiiruhtaa takaisin. Illalla on sitten sitä omaa aikaa, nam :)

Kesä on alussa

Okei, mä myönnän, että oon jo alusta asti laiska äiti-blogaaja, mutta pääasia, että joskus pääsee purkamaan aatoksiaan tänne. Mä olen vannonut jättäväni naamakirjan rauhaan kaikelta vauva ja äitiys -ylistyksiltä rakkaudenosoituksena halusta tai haluttomasti lapsettomia ystäviäni kohtaan! Ja tätä formaattiahan ei tartte kenenkään lukea, jos ei kiinnosta :) Tosin muutamia sellaisia blogeja seuranneina, jotka ei kiinnostaneet, huomasin, että tylsänä työpäivänä sitä koukuttuu jopa huonoon blogiin :D

Nyt on enää vain 7 viikkoa laskettuun aikaan, massu on iso ja Deniz pyörii siellä aivan hurjana ja tekee banaanipotkujaan... toivottavasti ne eivät ylly, kun huomenna alkaa kuuluisat mm-kisat ;) Hauskaahan tämä odottaminen... yli kaiken olen nauttinut paremmasta verenkierrostani. Se on kerta kaikkiiaan antanut aivan uusia ulottuvuuksia mun pukeutumiseeni :D Näkisitte vaan mikä fashion lady mä oon nykyään ja työkaverit vaan pyörittelee silmiään, että mitä mulle on tapahtunut. VAIKKA kaiken avain on vain se, että biocityssä on aina niin helevetin kylymä, ettei siellä voi pitää mitään kivoja vaatteita tai ainakin ne pitää peittää heti töihin tultua kaikenlaisilla talviturkeilla! Ni... en tiedä millä saisin pysyvästi kuumemmin kiertävän veren, että vois jatkossakin nauttia kivoista vaatteista, joita kaappi on pullollaan??? Auttaisko kenties Viagra???

Tänään meen ekaa kertaa rakkaan terapeuttini hoteisiin täyttämään pääni positiivisista mielikuvista synnytykseen liittyen. Mitään valmennustahan ei Suomen Turku enää tarjoa, leikkaukset ovat viuhuneet. Tarttee ite sentään käydä tsekkaamassa, mille ovelle sitten mennään Tyksiin koputtelemaan, kun sen hetki tulee :) Niin jos satutaan olemaan Turussa. Eilen jo Pori Jazzin mainostäti kaupungilla mainosti Porin sairaalaa, että jos oon vielä yhtenä kappaleena, niin hyvin voi mennä jazzeille, kun on hyvä sairaala lähellä :)

Hiiiii... on se vaan jännää, että mun mahassa on IHMINEN... sitä ei voi käsittää ei sitten millään! Tämä asia mielessä pyörii jokainen päivä, eikä siitä eroon pääse... mutta innolla siihen sit tutustuis, kun se uskaltaa ulos tulla :) Jännäää!!!!

Ihanaa ja aurinkoista kesää, sitä on ainakin täällä meidän ympyröissä paljon ja siitä nautitaan täysin rinnoin ja massuin :D