Transition

Tuossa sohvalla istuessani, Reni sylissä nukkuen, minä illallista popsien mietin vaan, että eipä osattu YHTÄÄN kuvitella millaista elämä sitten on, kun siihen ilmestyy uusi ihmisalku, ei siis niin YHTÄÄN... ei kerta kaikkiaan voinut kuvitella, miten se pikku ihminen soluttautuu meidän elämän jokaiseen hetkeen ja kovin fyysisesti jopa! Tunnen selvästi sen transition, jossa me olemme nyt, kun Renistä alkaa oikeesti tulla enemmän ja enemmän ihminen, kun aluksi se oli "vain" vauva. Kohta me ollaan sit se oikea lapsiperhe, jossa sitä lasta pitää laittaa kuriin ja rakastaa alituisesti ja sille tulee oma tahto ja sen luonne tulee esiin enemmän ja enemmän, se uusi ihminen, jota me ei tunneta. Aikas ainutlaatuista aikaa tämä :) Tästä ei ole enää paluuta, ennen oltiin vaan parisuhde ja poikaystävä -meininkiä ja nyt ollaan lapsiperhe tästä hamaan tulevaan. Ei sitä voi tajuta, mutta hauskaa se on. Renin yleistyvät hymyt saa itsellekin niin hymyn naamalle, ettei mitään sille mahda! Tätä tää ny on!

Ja se vielä on ollut mielessä, että senkin takia naamakirja on kivempi, kun siellä ihmiset kommentoi ja kommunikoi toistensa kanssa ja kun jotain kirjoittaa, usein saa vastakaikua, vastalauseita ja myötäilyjä tai mitä vaan siltä väliltä ja ulkopuolelta... ja tänne kirjoittaminen ja kommentointi tuntuu olevan isomman kynnyksen takana ja täällä mä sit vaan yksinäni kirjoottelen... tylsää... hmmm... ehkä mun pitäis kirjoittaa jotain mielenkiintoisempaa, selvästikin! No - mä yritän, vaiks ens kerralla - tai sitä seuraavalla! ;)

Uniikki?

Se on kuulkaas vaan niin, että naamakirjaan olis niin paljon helpompi kirjoitella aatoksiaan kuin tänne blogiin... ku tää pitää erikseen avata ja kirjautua ja asennoitua, että tää on nyt blogi ja pitää kirjoittaa jotain järkevää, toisin ku feisbuukkiin :) Mut nyt mä sen vaan haluisin sanoa, että olen miettinyt, kuinkakohan uniikki tuo meidän Reni oikein on? Kun on vain yks vauva, eikä muista tiedä! Että nukkuuks muidenkin vauvat silmät auki ja venytteleekö muidenkin vauvat silleen söpösti, että selkä on ihan kaarella, jalat koukussa ja pää kurottaa kauas taakse niin että se näyttää ihan S-kirjaimelta... Mut aikas söpö se on toi meirän Reni <3 Että mikäs tässä on sitä hoitaessa, vaikkei se koskaan nuku silloin, kun mä tahtoisin ja kitisee just silloin kuin vois maksaa maltaita, jos sais ottaa puolen tunnin torkut täydessä hiljaisuudessa! Ja onhan se elämä nyt kyllä sellaista, että kaikkien lastellisten kanssa - oli ne sitten 80 tai 20 vuotiaita - vois jutella loputtomasti vauvajuttuja, miten ne on syntyneet ja nukkuneet ja oppineet sitä ja tätä ja miten usein syöneet ja mitä syöneet ja sitä ja tätä ja blaa blaa blaa tuntikaupalla... että siinä saa olla itseään muistuttelemassa milloin missäkin, että muistathan Marjanen, että on muutakin elämää, mistä voi myös keskustella :D Mut on se vaan sit niin, että kun kaikki vauvat on niin erilaisia, että siks sitä haluaa vertailla kaikkia kokemuksiaan muiden kanssa ja tietysti sitä aina sit saa vinkkejä ja aatoksia, miten toimia oman vauvan kanssa ja varmistusta siitä, että hoitaa sitä vauvaa "oikein"... kaikkeen se vauvajuttujen jutteleminen auttaa, ettei se ole pelkästään sitäkään, että vauvasta on aina helppo jutella ja sit jää taustalle se, että mitä niille ihmisille oikeesti kuuluu, mikä ilmiö tietysti on joskus havaittavissa, sekin. Mut on se vaan kuitenkin niin iso asia olla äiti, niin isot tunteet, uudet ja ihmeelliset tunteet, että kyllä siitä riittää paljon puhuttavaa vielä pitkäksi aikaa <3 Mutta lupaus on edelleen voimassa, jos lähipiiristä alkaa tuntua, etten muusta osaa enää puhua, niin ei muuta ku potkua persiille vaan!!! Ja lujaaaa!!!!